Olen Sofi, muistatteko vielä mut? Se valkoinen uljas terrieri, joka on toinen tämän blogin PÄÄhenkilöistä, vaikka blogi onkin ollut lähiaikoina vaan Mila sitä ja Mila tätä. Mukamas musta ei oo ollut mitään erityistä kirjoitettavaa.... Pah. Mitä sitten vaikka toi vääränrotuinen pikkusysteri onkin harrastanut niitä mallinäytöksiä ja juossut esteitä ja käynyt tapaamassa poika-ystävää ja saanut ne vauvatkin. Mäkin olisin tehnyt noita kaikkia, jos vaan oltais viety, mutta eeeei. Kävin tuossa kesällä jopa itsenäisesti tapaamassa toista valkoista terrieriä, tuota naapurin miestä, mutta emäntä tuli hakemaan mut heti pois, muistatteko?! Voitteko kuvitella?? Mä olin vielä parhaassa vauvojenhankintatilassa sillon, mutta eipä annettu mun saada vauvoja. Ei kun Milalle vaan annettiin. (No kyllä mä Milasta tykkään oikeesti, mutta ymmärtäkää että haluun sisältää tähän kirjoitukseeni vähän traamaa ja tunnetta.)
Ihmettelette varmaan miksi mä tätä nyt kirjotan. Etteko arvaa miksi? No kun tuo emäntä oleilee vaan tuolla vauva-huoneessa, ja lässyttää vauvoille. Lapsellista sanon minä. No, näin kuitenkin tilaisuuteni tulleen ja hipsein tänne kirjoittelemaan. Saattepa kuulla mustakin vähän jottain kuulumisia.
Mullakin tosiaan on kuulumisia. Mä olen koko kesän juossut takapihalla, haukkunu oravia, haukkunu muita koiria ja haukkunu vielä vähän muuten vaan jos joku kaukainen kaveri jossain muussa pihassa kuulis mut. Ja arvaatteko mitä silloin yleensä tapahtuu, siis silloin kun mä haukun? No sillon emäntä tai isäntä tulee ja komentaa olemaan hiljaa. Yleensä ne huutaa mut sisälle. Mä en yleensä aina heti tule. Ne ehkä luulee, että mä haukun siks että haluisin sisälle, mutta ei ne tajuu etten mä haluu. Mä vaan tykkään haukkua. No nykyää mä silti menen aika nopsaakin välillä kutsusta, kun ne on tiättekö alkanu antamaan mulle nameja aina kun tulen sisälle kutsusta! Kummallista, mutta kelpaa mulle. Namit on meinaan mun juttu.
Oon mä muutakin tehny kun haukkunu. Me ollaan käyty pitkillä mettälenkeillä ja sitten oon myös tokoillut. Emäntä on myös tehny mun kanssa temppuja ja mä oon niissä muuten taitava. Olen aika älykäs vaikka itte sanonkin. Mulla ja emännällä jotenkin natsaa nämä temppu-jutut, tiättekö. Jotenki tajuun aika nopsaa mitä se haluu mun tehdä, ja sitte saan namin aina. Helppoo ku mikä. Mutta arvaattekos onko Mila näissä hyvä? Kheheh. Mä aina nauran partaani kun emäntä yrittää Milalle opettaa jotain. Kyllähän Milakin oppii, ja onhan se jotenkin lapsellisen innokas, mutta kun ei se vaan tajuu aina kaikkee! Jos emäntä sanoo Milalle "tassu", "nouse", "kurre", "kieri" niin ei se pöhkö osaa! Ja mä tyttö tarjoon näitä kaikkia heti kun käsketään. Vaikka emäntä joskus sanoi, ettei noita ole mukamas opetettu Milalle. Mitä sitten, eihän mullekaan olla opetettu! Mähän osasin ne jo pikkupentuja, oon aika varma. No mä olenkin ne tämän perheen aivot.
Niin ja onhan mun pakko kertoa myös näistä ihan parista viime viikosta. On ollut meinaan niin kummallista touhua välillä, että on meikätyttökin saanu päätään pyöritellä. Kaikki alko ihan tossa kolme viikkoa sitten noin pyöreesti sanottuna. Mä meinaan jouduin yksin hoitoon mummulaan. Tämmöstäkään ei oo koskaan ennen tapahtunut, joten haistoin heti että tässä on jotain mätää. Että Mila jäi kotiin ja mä jouduin hoitoon. No siinä meni sitten pari päivää ja arvaatteko mitä kotona odotti kun mä palasin! Jotain niin kummallista että ette ikinä arvaa, joten mä kerron:
Mä haistoin heti kun tulin sisälle että jotain erikoista on sattunu. Kipitin sitten suoraan sinne mistä haju tuli, mutta joku oli laittanu jonkun portin siihe eteen enkä ees päässy kattomaan. Mutta sen verran näin, että Mila makasi jossain laatikossa ja sieltä kuului pientä piipitystä. Tää oli jotain ihan uutta mulle. Ja tiettekö, että toi aktiivisiskoni makasi siellä ihmeen laatikossa päivä tolkulla. Ihan älytöntä.
No meni pari päivää, että mä en saanu lainkaan nähdä mitä siellä laatikossa oli. Mut mä rauhotuin sitten ja en enää välittänyt koko huoneesta sillee kovin kauheesti. Ja sitten kerran kun Mila meni takapihalle pissalle ni emäntä toiki mulle yhden tämmösen piipittävän pötkön mun haisteltavaks. Ja voin sanoo, että kummastutti. Vähän niinku ihmettelin, että mikä ihme tuo on. Mutta oli se mielenkiintoista. Mä sitten haistelin, tosi varovasti. Jotenkin mä vaa tiesin että täytyy olla varovainen, kyllä toi emäntäkin sen mulle sano. Kuitenkin, se oli tosi kummallinen juttu, semmonen pieni kiemusteleva, kuulemma se oli koiravauva. Mila oli siis saanu vauvat.
En oikeen tiiä mitä olisin ajatellu, Mila sai vauvat ja mä en. Mä olisin myös halunnu vauvat, ku multa tuli ihan maitoo tisseistä ja kaikkee. Mä kuitenki tykkäsin näistä Milankin vauvoista, enkä ainakaan ollu niille ollenkaan vihanen, vaikka äiti pelkäs vissiin jotain semmosta. Vaikka mä yritänkin oravaa ehkä vähän haukata pihalla, niin en mä sentään tommosia koiravauvoja. Kaikkea sekin luulee.
No ne vauvat on ollut täällä jo yli kaks viikkoo. Emäntä luottaa muhun jo niin paljon, että mä saan ihan vapaasti tulla pentuhuoneeseen. On ne aika jänniä. Nyt ne vauvat on alkanut liikkumaan ja välillä ne vähän murisee. Mä oon nyt kuulemma täti. Kelpaa mulle.
Okei, jo riitti noista. Meinas taas mennä Milasta puhumiseks. Mulla on kuulemma ens viikolla parturi. Mulla on nyt niin pitkä turkki, että oon joutunu pitää jotain noloa rusettia päässä jo viikkojen ajan. Ihan käsittämätöntä. Emäntä ei oo ees ottanu musta paljon kuviakaan nyt, kun oon kuulemma niin räävittömän näkönen. Kaikkea sitä kuulee! No ens viikolla mua ehkä sitten kuvataan, kun oon kaunistunut. Nyt täytyy lopetetella, kun emäntä taisi nousta noitten vauvojen vierestä. Kuullaan! Tsau!
Terveisin,
Sofi 3,5v
valkoinen länsielämaanterrieri
Ihana Sofi <3 Ei ole sinua unohdettu, vaikka kämppä viliseekin nyt niitä vääränrotuisia!
VastaaPoista